Muistan vieläkin, kun nousin ensimmäisellä matkailuautollani 25 vuotta sitten Itävallan Innsbruckista ”maailman jyrkintä” mäkeä kohti Garmich-Partenkircheniä ja pahimmassa kohtaa piti vaihtaa kakkoselle.

Tuo muistui mieleeni, kun tapasin yllättäen garmisch-partenkircheniläisen pariskunnan. He olivat juuri eläköityneen, kumpikin, fysioterapeutin työstään, ja tekivät nyt matkaa Knausin retkiautolla. Ensimmäinen pysähdys oli tämä, Janne Ahosen kotimäki Lahdessa.

Kuukauden Suomen matkan on tarkoitus alkaa täältä, sillä Helsinki, minne he saapuivat lautalla Saksasta, oli selvitetty Walter Kaufmannin mukaan mahdollisimman nopeasti. – Emme pidä suurista kaupungeista, totesi varmuudeksi puoliso Irmgad.

Mutta miksi juuri Suomeen ensimmäiselle eläkeläismatkalle, kysyin tavatessamme Lahden Urheilukeskuksen parkkipaikalla.

 – Jo pikkupoikana päätin mennä joskus Suomeen. En tiedä miksi se kiinnosti. Ehkä saan siihen tällä reissulla vastauksen. Ja onhan meillä nyt vihdoin hyvä retkiauto, millä matka on mukava suorittaa.

Sitten Irmgad, joka ei osaa niin hyvin englantia, tönii Walteria: ”Sano.” Sen ymmärrän saksan kielestä.

– On meillä toinenkin syy. Olemme kuulleet, että Suomi on maailman onnellisin kansa ja lähdimme, puoliksi leikillämme, etsimään onnea täältä.

Nauramme, mutta sitten kerron saksalaisille, että suomalaiset taitavat olla ainoa kansa, jotka eivät usko olevansa maailman onnellisimpia. ”Miksi,” kysyy Walter, enkä minä osaa vastata, muuta kuin, että olemme niin vaatimattomia.

Sitten kävelemme Lahden kuuluisien hyppyrimäkien näköalatasanteelle ja Irmgad hihkuu Walterille: ”Katso, tuolla alastulossa on iso uima-allas,” ja minulla on selitettävää, miten tuosta voi hypätä talvella…

Kun menemme Hiihtomuseoon, pariskunta tunsi minua paremmin kuvista suomalaiset mäkihyppääjät, ja siihen tulee selitys.

– Klinikka, jossa olimme fysioterapeuttina koko työuramme, on kaupunkimme talviurheilukeskuksen vieressä. Hoidimme monesti mäkihyppääjiäkin – myös suomalaisia, kertoo Walter.

Katsomme vielä Suomen karttaa yhdessä ja kerron mahdollisista matkareiteistä ja he tekevät päätöksensä.

–Ensin Messilän campingille, sieltä pyöräilemme Hollolan kirkolle, jos sää sallii. Tutustumme taiteilija Asta Pulkkisen kotiateljeehen, josta Irmgad on kuullut.

Suunnitelmia he eivät halunneet tehdä kovin tarkasti. ”Nyt nautimme vapaudesta,” sen ymmärsin Irmgadin puheesta. Kouvola–Kotka–Hamina–Lappeenranta–Savonlinna–Kuopio–Oulu. Ja ehkä Ruotsin kautta Vaasaan ja takaisin lautalla Suomen puolelle. Se oli alustava matkasuunnitelma, jota voidaan muuttaa vapaasti.

– Uskomme löytävämme onnellisuuden täältä. Voi olla, että onnellisuus tarttuu teistä suomalaisista. Auf Wiedersehen.