Muhevan kokoinen stemu kohoaa keskellä muuten melko tasaista mäntykangasta. Jääkausi sen siihen on heittänyt, jättänyt jälkeensä joukon pienempiäkin kiviä ja kasoittain hiekkaa.

Isonkarhunkivi on harvinaisen ehyt. Monet tämän kokoluokan siirtolohkareet ovat oman painonsa ja pakkasrapautumisen hajottamia louhikoita. Monien alle on muodostunut laajoja luolastoja.

On tämän kivijätinkin alla pieni onkalo.

Sisään mahtuu aikuinen mies helposti. Olisiko tämä suojaisa lohkareluola aikanaan palvellut mesikämmenen talvipesänä? Ehkä. Onneksi tänä talvena luola on asumaton.

Läheinen Karhunperänrahka, Karhumäki sekä mäen laella aikanaan seissyt Karhunpaalupuu viittaavat vahvasti otson liikkuneen, merkittävissä määrin, näissä korvissa.

Luontopolun suunnittelu sai alkunsa 1997. Nykyisin poluista kertyy arviolta 20 kilometriä samoiltavaa.

Reitin varrelta löytyy runsaasti kiehtovia merkkejä jääkaudesta, kuten melko lähellä Isonkarhunkiveä sijaitseva siirtolohkare Juomakivi, Patamäen sympaattinen, täydellisen pyöreä hiidenkirnu, kaksi selkeää pirunpeltoa – eli muinaisrantakivikkoa sekä reitistön päänähtävyys: Lotikonkellarin rotko ja luola.

Ei ruuhkaa reitillä

Samoilen rauhallisesti eteenpäin. Suo lähestyy. Pitkospuut halkovat talvilepoon käpertynyttä suopursuviidakkoa. Voin kuvitella saman paikan keskikesällä, kun huumaava aromi tunkeutuu sieraimiin. Jossain kauempana, suon kelottuneella käkkyrällä, korahtaa korppi.

Ryteikössä alkaa kaamea ryske. Suuri hirvi säntää metsä raikuen karkuun. Säpsäyttää. Äänekäs paskiainen, kumpi lienee todellisuudessa pelästynyt enemmän?

Marttilan eräreitistö ei ole ruuhkainen. Eläimille jää tilaa omille toimilleen. Onnekas kulkija saattaa törmätä vaikka komeaan ukkometsoon ja kerrotaan täällä maakotkan jylhän silhuetinkin taivasta vasten piirtyneen.

Suo vaihtuu kallioksi. Jylhäksikin. Kapuan kukkulan laelle, jossa on siistikuntoinen kota. Pienen kallionraon päällä kiikkuu naruin kiinnitetty kyltti: Lotikonkellari. Jätän varusteeni laavulle ja hivuttaudun sisään.

Lotikonkellari on kaunis halkeamaluola

Lotikonkellari on kaunis, läpikuljettava halkeamaluola. Vesi on jäätynyt onkalon hyytäville seinille, muovaten siitä eräänlaisen tippukiviluolan.

Halkeama alkaa hyvin kapeana ja vaatimattomana solana kallion laelta. Hiljalleen repeämä syvenee ja levenee, laajentuen lopulta noin neljä metriä syväksi ja metrin leveäksi rotkoksi. Rotkon loppupäähän kiilautuneet lohkareet muodostavat tunnelin.

Onkalon seiniä koristavat kalliosta koholle jääneet granaatit.

Kansantarinoissa kerrotaan luolassa asuneista pakolaisista Isonvihan ja muiden sotakausien ajoilta. Luola on kuitenkin ahdas ja kellarimainen, märimpään aikaan sen pohjalla virtaa puro ja talvisin se jäätyy umpeen.

Pitempiaikaiseen oleskeluun luola kelpaa.

Kansanperinteen mielikuvitus liittää Lotikonmäkeen myös kertomuksia yliluonnollisista otuksista, uskomusten mukaan kukkula on palvellut hiiden kotilinnana. Kallioiden kätköissä kerrotaan edelleen olevan suuria ja arvokkaita aarteita.

Luolan suuaukon viereisessä jyrkänteessä on isoa ovea muistuttava muodostuma. Tiettyyn aikaan vuodesta ovi aukeaa ja rohkealle kulkijalle avautuu mahdollisuus haalia rikkauksia itselleen.

Uskalikko voi yöpyä viereisessä laavussa ja odottaa, ilmaantuisiko onkaloissa itkevän paimentytön haamu paikalle. Olisiko sinusta kohtaamaan Lotikon aave?

Samalla mäellä on myös baari

Mäellä on myös toinen onkalo, johon liittyy kiehtovaa historiaa.

Lotikon baari on syntynyt muutaman kiven jäädessä nojaamaan toisiinsa, muodostaen alleen laavumaisen tilan. Luola toimi aikanaan pontikkatehtaana.

Tämä on helppo uskoa, varsinkin kun paikalliset kertovat, että Marttilassa on helpompi nimetä ne paikat joissa ei olisi valutettu ”korpikuusen kyyneliä”.

Suurten soiden väliset kukkulat ovat hämmentävän korkeita, luoden toisiinsa nähden voimakkaan kontrastin.

Yksi näistä kukkuloista on Karhumäki, joka kohoaa korkeana kalliokumpuna laajan Karhunperärahkan laitamalla. Vielä reilu 100 vuotta sitten seisoi kukkulan laella vajaan kahden metrin korkuinen puinen ”toteemi” – Karhupaalupuu.

Puu ja sen historia liittyyvät olennaisesti rituaaliseen karhunkaatoon, joka muodostui kolmesta osasta – karhun kaatamisesta, peijaisista sekä karhun kallon ja luiden palautusriitistä.

Karhunpaalupuulle tuotiin kallo, ylistyslaulujen raikuessa. Loput karhun luista haudattiin paalun juurelle.

Karhumäen korkealta ja harvapuiselta laelta avautuu hieno näkymä laajalle suoalueelle.

Marttilan korven eräreitistön varrelle on onnistuttu löytämään huikeita historiallisia namupaloja. Melko suppealla alueella on todella paljon nähtävää, tutkittavaa ja ihmeteltävää. Se kertoo myös työmäärästä, jonka hyvin toteutettu reitistö onnistuakseen vaatii.

Yksittäisten nähtävyyksien lisäksi alueen maasto on hyvin vaihteleva ja monipuolista, erämaisen korven, karujen soiden ja niitä erottavien metsäsaarekkeiden mosaiikkia. Ikävä kyllä metsähakkuut, paikoin repsottavat tai puuttuvat opasteet ja rikkoutuneet pitkospuut latistavat paikoin samoilun iloa.

Toisaalta laavut ovat kehuttavan hyvässä kunnossa. Esimerkiksi Onnenperänrahkan keskellä kohoavalle saarekkeelle rakennettu laavu on tunnelmallinen ja suorastaan kutsuu yöpymään luonnon helmassa ja suon omaleimaisessa tunnelmassa – nauttien etelän korpien rauhoittavasta ilmapiiristä.

Miten reitistölle löytää?

Marttila sijaitsee 10-tien varrella, Turun ja Forssan puolivälissä. Eräreitistön parkkipaikoille on hyvät opasteet Marttilan keskustasta.

Eräreitistön lähtöpaikat ovat Heikolan Huhtaanmajalla ja Palaisten uimarannalla.

Huhtaanmajan lähtöpaikalta löytyy näkötorniksi muutettu vanha hyppyrimäki, tulipaikka, vessa sekä Heikolan kyläseuralta vuokrattava saunallinen Huhtaanmaja.

Palaisten lähtöpaikalla on lisäksi viihtyisä, hiekkamonttuun rakennettu uimaranta.

Molemmissa reitistön lähtöpaikoissa on reilusti tilaa isommallekin autolle tai pitkälle yhdistelmälle. Alueet sopivat hyvin leiriytymiseen niin maastonsa kuin varustelunsakin puolesta.

Eräreitistöllä voi kiertää erimittaisia rengasreittejä, joiden varrella on useita nuotiopaikkoja sekä yöpymiseen soveltuvia laavuja.

Teksti ja kuvat Tuomo Kesäläinen

Artikkeli on julkaistu Caravan-lehdessä 2/2017.